Kolmannes opettajista harkitsee alan vaihtamista. En ihmettele miksi.

Aamulehti uutisoi nettisivuillaan, että lähes kolmannes opettajista harkitsee alan vaihtamista. Lisäksi joka kuudes vaihtaisi heti tilaisuuden tulessa muuhun työhön.

En ihmettele yhtään.

”Mitä se pitkästä kesälomasta nautiskeleva kaikkitietäjä siellä valittaa”, kuuluu jo taustalla huutokuoro. Niin, mikä tässä mättää?

Ymmärrän hyvin fantasiat siitä että aika ajoin opettajat haluaisivat vain nostaa kytkintä ja käskeä ipanoiden, vanhempien ja yhteiskunnan vain pitää tunkkinsa ja pärjätä omillaan. Opettajat kun joutuvat sellaisten paineiden ristituleen että kovinkin kutsumustyössään pätevä opettaja välillä sortuu haaveilemaan muista hommista.

Yleensä ihmiset ajattelevat että se eniten ahdistava asia opettamisessa olisivat ne lapset ja nuoret. Itse olen opettajana yläasteella ja koen oppilaitteni olevan se suurin voimavara jonka takia tätä hommaa jaksaa. Tietenkin seassa on aina viipottajia jotka osaavat sanoin ja teoin ilmaista inhonsa, paheksuntansa ja angstinsa juuri sinua kohtaan tavalla joka satuttaa, mutta silti se vuorovaikutus ja toiminta lasten ja nuorten kanssa on se mikä kannattelee pitkälti kun muut asiat mättävät. Ne ongelmallisimmatkin esiteinit kun eivät vedä vertoja muille opettajuuteen liittyville iloille.

arvosanat

Niin, opettajat ovat vähän kuin siivoojia. Kun homma toimii eikä tule ongelmia tai kämmejä niin kommentteja ei juurikaan näy tai kuulu. On aivan liian yleistä että vanhempien suunnalta uhkaillaan koulua, opettajia ja rehtoria poliisilla, oikeustoimilla ja joskus jopa väkivallalla. Opettajia syytetään ties mistä, välillä liiallisesta puuttumisesta ja sitten taas välillä tahallisesta välinpitämättömyydestä. Me emme kykene yhteistyöhön.

Hyvin usein sosiaalitoimi on niin kädetöntä (= aliresursoitua) että ainut taho joka tekee jotain, on koulu. Sitten alkaakin sormien osoittelukilpailu siitä kuka on tehnyt ja mitä väärin, liikaa tai liian vähän. Oikeuksia vaaditaan kärkkäästi mutta omia ja lapsen velvollisuuksia ei sitten toisaalta usein muisteta lainkaan. Ja koulu joustaa, sovittelee, kuuntelee ja pyrkii tekemään mitä resursseillaan pystyy. Me teemme liikaa tai liian vähän.

Ja koska me opettajat olemme inhimillisiä, emme syyttelyiden, uhkailujen ja itsesyytösten lomassa tuppaa muistamaan ja havaitsemaan niitä kiitoksia ja tyytyväisiä vanhempia joita kuitenkin suurin osa oppilaidemme vanhemmista ovat. Jostain syystä vanhemman tuskainen älähdys siitä että koulu on tuhonnut hänen lapsensa tulevaisuuden jää pitkäksi aikaa painamaan takaraivoon oli siinä mitään perää tai ei. Me emme välitä oppilaista.

Monesti voi lukea myös siitä, että me opettajat olemme ihan vääränlaisia työhömme. Miehiä on liian vähän ja ”kiitettävän saaneita kilttejä nössöjä” on opettajina liikaa. Onhan olemassa kaiken lisäksi sekin sanonta että ”jos et osaa, opeta”. Olemme väärää sukupuolta tai muuten vain ihan vääränlaisia ihmisinä.

Opettajanhuone on aika usein tulehtunut ilmapiiriltään. Jostain syystä me opettajat tuppaamme olemaan toistemme kimpussa ja käyttäydymme (huonommin) kuin opettamamme lapset. Työpaikkakiusaamista, narsistisia pomoja ja opettajatovereita löytyy sieltä täältä. Selän takana puhuminen, juoruilu ja turhat vääntämiset aiheesta jos toisesta tekevät pahimmillaan opettajanhuoneesta todella raskaan paikan tehdä töitä. Meillä on iso ego.

Itse kun toimin tietotekniikan puolella ja pyrin tuomaan uutta opetusteknologiaa kouluihin (ja sitä uutta pedagogiikkaa niiden kanssa) niin näen myös paljon sitä miten henkilökohtaista opettaminen on. On paha paikka mennä tuomaan ulkopuolelta jotain ”uutta ja mahtavaa” opetukseen jos testaamiselle, kokeilemiselle ja opettajan omalle oppimiselle ei anneta aikaa. Ja paine muuttaa opetusta on hurjaa ja jatkuvaa. Enää ei voi mennä samalla tavalla kuin viimeiset 15 vuotta. Muutosvastarinta on vahvaa, välillä jopa ihan syystäkin. Kaikki uusi ei ole parempaa kuin vanha. Me vastustamme kaikkea uutta.

Meillä on jatkuvasti kiire. Byrokratia on siirtynyt jatkuvasti askel askeleelta hallinnosta opettajille. Tämä on nykyaikaa kaikkialla. Uutena asiana velvollisuudet kirjoittaa sekä laatia raportteja, kommentteja, lausuntojaa ja yhteydenottoja sinne ja tänne ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Wilma-järjestelmien, tekstareiden ja sähköpostien kautta käytävä jatkuva dialogi vanhempien kanssa vievät myös aikaa kun jokaiselle oppilaalle pitäisi käytännössä kirjoittaa jokaisen tunnin jälkeen jotain että vanhemmat voisivat reaaliajassa seurata koulun sujumista sähköisten järjestelmien kautta. Me vain opetamme suljettujen ovien takana ja lähdemme aikaisin kotiin työpäivän jälkeen.

Olemme suuri kuntatyöntekijäryhmä joka ei tuota rahaa, me vain kulutamme ja aina olemme vaatimassa lisää resursseja käyttöömme. Meitä ei voi edes lomauttaa kauhean kätevästi kun sitä vaikeuttaa OVTES ja muut pykälät ärsyttävästi. Olen seurannut paikallispolitiikkaa esim. Tampereella ja aika pitkälti koulumaailmaa ja opettajia katsotaan puheissa tärkeinä ja oleellisina palveluiden tuottajina sekä kunnan tukipilareina, mutta todellisuudessa se mitä tehdään puheiden jälkeen on leikkaukset, supistukset ja karsimiset sekä tuskailu siitä ettei henkilöstömenoista voi säästää. Me olemme itsekkäitä.

Aikaisemmin opetustilojen ilman laadun ongelmista valittavaa opettajaa pidettiin hulluna ja opettajia vain siirreltiin tiloista toiseen sairastumisien pahetessa. Onneksi nykyään kunnat ja kaupungit ottavat sisäilmaongelmat tosissaan. Toinen asia tietenkin on se, miten paljon asioille käytännössä tehdään. Se piste on kuitenkin pääosin ohitettu että oppilaiden, opettajien ja muun henkilökunnan terveydellä leikittäisiin tietoisesti ja oireita vähäteltäisiin. Me valitamme turhasta.

Koska opettajan pirulaisia ei oikein voi lomauttaa, kunnat ja kaupungit keksivät sitten muita tapoja säästää opetuksesta. Välineitä, kirjoja ja koulutusta karsitaan. VESO-koulutuksista tehdään tahallaan totaalisen turhia ja mahdollisimman halvalla tehtyjä sekä karsitaan tuntikehystä ja kurssitarjontaa. Opettajan ammattiosaamiseen panostaminen maksaa. Valtion antama oppilasryhmien pienentämisraha toki hieman hillitsee ryhmien koon kasvua, mutta usein se vain pitää tilanteen vakiona eikä paranna tilannetta. Me tulemme kunnille kalliiksi.

Oma osansa on paisunut ja hidastunut OAJ muiden ammattiyhdistysten mukana. Paikallisella ja valtakunnallisellakin tasolla on todella tärkeää että myös työntekijöiden ääntä kuullaan ja työntekijöillä on oikeutensa. AY-liike yleisellä tasolla nyt vain on kehityksen ja yhteiskunnan edistyksen este ja hidaste. ”Osaoptimointi” ja totaalinen solidaarisuuden puute muita kuin omia edunsaajia kohtaan on torpannut monta yhteiskunnan kannalta tärkeää uudistusta ja kinaaminen palkankorotuksen promilleista tuntuu älyttömältä kun olisi rakenteellisiakin ongelmia joita pitäisi ratkaista. OAJ on muun AY-liikkeen kanssa yhteiskunnan kehityksen este.

Pahin paine mielestäni tulee kuitenkin korkeammalta tasolta. Yleinen ilmapiiri ja vaatimukset kun painavat aina ja jatkuvasti päälle. Pedagogiikan tutkijat ja professorit haukkuvat opetusmetodeja ja esittelevät hienoja pedagogisia innovaatioita joita ei ikävä kyllä pystytä ottamaan käyttöön perusopetuksessa. Mistä resurssit pieniin ryhmiin, aikaa kokeiluihin ja koulutusta opettajille? Me emme osaa opettaa.

Yhteiskunta muuttuu ympärillämme ja sähköistyy ripeästi. Kun kouluissa pähkäillään ettei älypuhelimia saisi käyttä koulun tiloissa ollenkaan, tuskastun ja ahdistun siitä miten kauas olemme ajautuneet nykymaailmasta. Sähköiset materiaalit jää ostamatta kun ei ole varaa edes kirjoihin. Tekijänoikeuslaki hankaloittaa siirtymistä digitaalisiin materiaaleihin ja tekee opettamisen muutenkin vaikeaksi digitaalisessa maailmassa. Joissain kouluissa opetetaan edelleen välineillä joihin pian voi törmätä enää museioissa. Ja jos meillä on käytössä pelit ja vehkeet, meille ei saada rahaa eikä resursseja opetella niiden käyttämistä järkevästi. Me opetamme väärillä välineillä.

Koulussa oppilaat valittavat siitä ettei asioista saa kokonaisuuksia ja asiat joita opetamme ovat pääosin menettämässä merkitystään. Opetussuunnitelman perusteiden uudistamisesta on jälleen tulossa torso, eikä siinä tule olemaan taaskaan riittävän suuria uudistuksia etteikö koulumaailma jäisi entistä enemmän jälkeen siitä missä esim. työelämä menee. Opetammeko todellakin niitä taitoja joita nuoret ja lapset aikuisina tarvitsevat? On naurettavaa ettei tieto- ja viestintätekniikan käyttötaidot ja esim. medialukutaito ole nykyistä oleellisempana osana perusopetuksen sisältöjä. Muutenkin pitäisi siirtyä aihekokonaisuuksiin oppiainekeskeisyyden sijaan. Pitäisi tehdä jotain päräyttävää, mutta yhteiskunta, opettajankoulutusjärjestelmä ja me opettajat emme vain oikein muutu sormia napsauttamalla. Siihen tarvittaisiin rohkeutta, määrätietoisuutta ja rajumpia muutoksia nykyiseen, eli kaikkea mitä viimeisimmistä OPS-muutoksista on jäänyt viime vuosikymmeninä puuttumaan. Me opetamme ihan vääriä asioita.

Ei nyt ihan näin synkkää kuitenkaan…

On selvää että eri ihmiset ottava paineita eri aiheista, kokevat asiat eri tavalla eivätkä kaikki (en minäkään!) koe näitä kaikkia yhtäaikaa ja kaikissa työpaikoissa. Osalla kouluista menee hyvin ja heillä ovat sekä tilat että varusteet kunnossa ja opetusryhmätkin ovat mukavan kokoiset eikä tukiresursseissakaan (koulunkäynnin ohjaajia, kuraattoreita ja psykologin palveluja on riittävästi) ole valittamista. Uusia kouluja rakennetaan ja vanhoja saneerataan sen mikä kyetään. Maassamme on erittäin tyytyväisiä, innovatiivisia ja pitkää uraa tehneitä (tai sellaisen tekeviä) opettajia.

Monessa kunnassa ja koulussa on hyvä olla opettaja.

Minulla on mukavat kollegat, mahtavia nuoria oppilaina ja opetustilanikin ovat ihan hyvällä mallilla. Silti olen viimeisen vuoden aikana miettinyt usein kykenenkö jatkaaman tässä työssä enää kauaa. Olen toiminut nyt hieman alle 10 vuotta opettajana ja koen päivä päivältä vahvemmin sen paineen, että minun pitäisi uudistua ja että teen paljon asioita väärin. Yritän etsiä niitä voimavaroja jotka antavat energiaa tehdä työtäni niin hyvin kuin kykenen.

Tunnen keskittyväni yhä enemmän muihin asioihin kuin itse opettamiseen, siihen johon luulin kouluttautuneeni ja josta pidän.

Opeta oikeita asioita,
opeta oikeilla välineillä ja tavoilla,
opeta halvalla,
ole jatkuvassa dialogissa vanhempien, oppilaiden ja sidosryhmien kanssa,
anna kaikkesi työllesi (olethan kutsumusammatissa!),
ole virheetön,
ole esimerkki,
älä vie kuntaa/kaupunkia konkurssiin,
älä valita tai vaadi mitään,
älä aiheuta oppilaille elinikäisiä traumoja,
älä tuhoa nuorten tulevaisuutta.

Minä tunnen nuo paineet, se on osa omaa persoonaani ja asia jonka kanssa joudun tekemään töitä jaksaakseni jatkaa opettajana. Joudun usein torumaan itseäni siitä että olen itsekriittinen enkä näe työni tai oman opetukseni positiivisia puolia. Opettajan työ on kuitenkin pääosin arvostettu ammatti ja koulu sekä opetus nähdään yhteiskunnalle tärkeäksi asiaksi. Taidan itsekin olla ihan kelvollinen ammatissani.

Elämme jatkuvasti muuttavassa maailmassa ja opetuksen pitää myös kehittyä vastaamaan näihin muutoksiin. Siksi me opettajat tarvitsemme tukea niin toisiltamme, oppilaiden vanhemmilta, työnantajilta kuin valtioltakin. Enkä tässä tarkoita sitä, että meitä pitäisi taputella päälaelle tai nostaa opettajia jotenkin erityisesti esille kehuttaviksi vaan sitä, että nähtäisiin mitä opettajuus nykyään onkaan. Toivoisin että meidän opettajien ja koulun kanssa pyrittäisiin tekemään rakentavassa hengessä yhteistyötä oppilaiden tulevaisuuden eteen sekä sitä että meille opettajille (ja myös kouluille) annettaisiin resursseja opetuksen ja koulujen kehittämistä varten.

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.